Kuka kuulee ja ymmärtää - jos meitä ei olisi?

Isät leikkimässä vauvojensa kanssa, keskustelu sorisee arkisissa asioissa: töissä, opinnoissa, sormiruokailussa, vaipoissa. Naurahduksia, uusia tuttavuuksia, toisia, jotka tunnistavat vanhemmuuden vaikeuksia sekä pohjattoman kiitollisuuden tunteen, kun saa seurata lapsensa kasvua ja kasvaa itse mukana. Muita, jotka ymmärtävät.

​​Nuoren harhaileva katse, kun hän pohtii, miksi joukkoon mukaan pääseminen tuntuu niin työläältä. Miksi yksinäisyyden varjoa on niin vaikea karistaa.

Pariskunta istumassa sohvalla. Välissä ihmisen mentävä kuilu. Vastapäätä työntekijä, joka kantaa molempien tarinaa. Huone täynnä kysymyksiä, ilma tiheänä vaikeista tunteista. Miten tästä selvitään? Jatketaanko yhdessä vai erillään? Entäpä lapset?

Vastaavanlaisia esimerkkejä on lukemattomia. Ihmisiä, jotka ovat astuneet järjestöjen ovista sisään, monenlaiset toiveet ja tarpeet mielessään. Osa kaipaa seuraa yksinäisiin päiviin, toinen kuumeisesti apua ja tukea, joku haluaa antaa aikaansa auttaakseen toisia.

Ensimmäisenä ovella vastassa on joku meistä, järjestön työntekijä. Mutta ennen kuin tuo ovi edes aukeaa, on meidän jatkuvasti onnistuttava luomaan sellaiset olosuhteet, että sisään astuminen sujuisi mahdollisimman matalan kynnyksen kautta. Tässä onnistuttuamme pääsemme päivittäin kuulemaan ihmisten tarinoita, saamme kiinni hetkistä ja todellisuudesta, joissa he arkeaan elävät. Samaan aikaan seuraamme jatkuvasti, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, paikallisesti ja valtakunnallisesti. Näemme, miten yhteiskunnalliset muutokset muokkaavat ihmisten tarinoita, arkea ja elämää. Tällä hetkellä hyvinkin karulla tavalla: toiminnan maksuton iltapala on jollekin arjen pelastus, maksuttomia joululahjoja haki ennätysmäärä ihmisiä.

Järjestöjen rahoitusleikkausten ja lisäleikkausten uhan myötä olemme myös päässeet seuraamaan lehdistä sekä keskustelupalstoilta, kuinka muut kuvailevat tekemisiämme, työmme arvoa tai arvottomuutta, tietävät työmme todellisuuden. Kuiskaukset kertovat, että toiminnanjohtajilla on ministeritason palkat, työmme on turhaa, ei ammatillisuuteen pohjautuvaa, turha menoerä, jonka käyttöä ei seurata mitenkään.

Sanovatpa kuiskaukset mitä tahansa, tänään huudan niiden yli: järjestöjen työntekijät ovat kohtaamisen ammattilaisia, kehittämisen ammattilaisia, oman työnsä sisällön hallitsevia ammattilaisia, joiden on usein myös sisäistettävä niin markkinoinnin, raportoinnin, tuloksellisuuden mittaamisen kuin verkostoitumisenkin perusteet. Mutta ennen kaikkia teemme työtä asiakkaiden hyväksi, jatkuvasti kuunnellen, ymmärtäen ja tunnistaen olemassa olevia tarpeita ja näihin tarpeisiin nopeasti reagoiden.

Työmme todellisuutta on tällä hetkellä todistaa, kuinka viime vuonna yli 9000 kohtaamista mahdollistanut, asiakkaiden kiittelemä palvelu on hiljalleen ajattava alas, hankerahoitusten myöntämisen ollessa jäissä leikkausten seurauksena. Vaikeasta sekä epävarmasta tilanteesta huolimatta yksi asia on varmaa. Jokainen päivä teemme parhaamme sen eteen, että mahdollisimman moni saa yhä astua ovesta sisään.

Outi Ritari-Alho, MLL Tampereen osasto